Miksi järjestelmä epäonnistuu lapsen suojelemisessa?

8.7.2021

Alkuviikosta Iltasanomat uutisoi Koskelan uhrin elämään liittyvän kirjan julkaisusta.

Kirjan mukaan 16-vuotias uhri putosi yhteiskunnan kaikkien turvaverkkojen läpi, eikä häntä pystytty suojelemaan sen paremmin koulussa kuin lastensuojelussakaan.

Uskoisin, että lähes kaikki nepsylasten vanhemmat tulkitsivat jo ensimmäisten Koskelaa koskevien uutisointien yhteydessä, että kyse todennäköisesti on neurokirjo-tapauksesta, jossa järjestelmä oli epäonnistunut raskaasti tehtävässään suojella lasta.

Nyt julkaistut tiedot osoittavat oletukset valitettavan oikeiksi. Tällä kertaa minun on äärimmäisen vaikeaa kirjoittaa aiheesta, koska minun on todella vaikeaa pysyä rakentavana järjestelmää kohtaan. Huoli siitä, miten pystyy suojelemaan omaa lastaan järjestelmän kuiluihin putoamisesta, on läsnä aivan jokaisessa nepsyperheessä.

Seuraan itse tälläkin hetkellä läheltä edunvalvonnan kautta lukuisia neurokirjodiagnoosin omaavien lasten/nuorten caseja. Jokaisessa casessa tarkoitus on saada lapselle tai nuorelle aikuiselle tukea. Tukea, johon he Suomen lakien mukaan ovat oikeutettuja. Caset ovat toinen toistaan kuvottavampia esimerkkejä siitä, miten raadolliseen taisteluun perheet joutuvat tukea hakiessaan ja tarvitessaan – liian usein kuitenkaan tukea saamatta.

Tuki jää aivan liian usein saamatta.

On eräs aikuinen nepsy, joka ei koko kouluaikanaan saanut tukea, ja joka sai tappouhkauksia ”koulukavereiltaan” koulussa. Tämä nuori pelastui elämälle ainoastaan siksi, että hänen äitinsä taisteli itsensä totaaliseen uupumukseen lastaan suojellessa. On rehtoreita, jotka ilmeisen totaalisella ymmärtämättömyydellään (toivottavasti ei tahallisuudellaan?) aktiivisesti syrjäyttävät muutamaa teiniä myöntämättä lapsen tarvitsemaa tukea kouluun, täysin vastoin perusopetuslakia. Näitä viranhaltijoita ei tunnu järjestelmä tai oman organisaation johto saavan ”aisoihin” millään keinoin, vaikka caseista on aluehallintoviraston lausunnot. On ala-asteikäisiä lapsia, joille ei tunnu löytyvän mitään koulua, jossa tarvittavat tukitoimet saataisiin järjestettyä, inkluusiovelvoitteista ja perusopetuslaista huolimatta. Itse sain omalle pojalleni tuen sillä keinolla, että jaksoin käydä koko prosessin läpi hallinto-oikeuteen saakka. Vasta hallinto-oikeuden päätöksellä kunnan vammaispalvelu myönsi sen tuen, mitä olisi tarvittu jo vuosikausia aiemmin. Prosessiin meni elämästämme viisi vuotta, ja valtavan paljon vahinkoa ehti sinä aikana tapahtua.

Kenelle kuuluu vastuu perheille aiheutetuista vahingoista?

Mietin – kuten niin moni muukin nepsyperheen vanhempi – miten saamme suomalaisen järjestelmän ja palvelurakenteen toimimaan niin, että se ei aktiivisesti syrjäytä nepsylapsia koulupolulta ja elämästä tai heidän vanhempiaan työelämästä?

Luin viime viikolla kirjan Vilja Eerikasta. Vilja Eerikan tarinassa ja Case Koskelassa yhteistä on se, että järjestelmä epäonnistui raskaasti kummankin lapsen suojelemisessa.

Järjestelmämme syrjäyttää erityistä tukea tarvitsevia.

Juuri nyt, tässä kauniissa kesähelteessä yhteiskuntamme ja järjestelmämme häpeällinen epäonnistuminen aivan liian monen nepsyn kohdalla kuvottaa minua.

Kristiina Kantola

Neurospectrum Oy

#kunOikeusTukeenPuuttuu#yhteiskuntaparadigma#sotepalvelut#yhdenvertaisuus#inkluusio

Vastaa