Nykyinen järjestelmä syrjäyttää erityistä tukea tarvitsevia

26.5.2021

YLE uutisoi viime viikolla 20.5.2021: ”Ennätysmäärä lapsia hakee apua mielenterveyden ongelmiin: meidän on mahdotonta vastata kysyntään.”

Samana päivänä MTV uutisoi: ”Kuntaliiton kysely paljastaa, että kiire lastensuojelussa on pahentunut entisestään, ja asiakkaiksi tulevat perheet voivat entistä huonommin.”

Seuraavana päivänä 21.5.2021 Yle vuorostaan uutisoi jälleen erityisen tuen puutteista:

Helsingin sanomien kuntavaalikyselyssä 23.5.2021 puolestaan kysytään puolueiden näkemyksiä erityisopetuksesta ja inkluusiosta. Kyselyssä esimerkiksi kokoomuksen Kristiina Kokko toteaa, että jokaiselle oppilaalle taataan riittävä oppimisen tuki ja todetaan myös, että puolue katsoo, että ”kunnissa tiedetään parhaiten, mikä on paras ratkaisu.”

Kuka näistä päättää ja minkälaisella ymmärryksellä?

Jokainen lapsi on perusopetuslain nojalla oikeutettu tarvitsemaansa tukeen. Inkluusion taustalla oli kaunis ajatus yhdenvertaisuudesta, mutta siitä on tullut lähinnä kuntien keino säästää. Erityisluokkia ja pienryhmiä on lopetettu ja tukea tarvitsevia siirretty tavallisiin luokkiin. Riittävä tuki ei ole seurannut lapsia yleisopetukseen, vaikka se oli inkluusion edellytys. Yhtäältä säästettävät kustannukset valuvat moninkertaisina toisaalle. Näennäinen säästö, mikä opetusjärjestelyissä saavutetaan, kaatuu kiihtyvällä tahdilla kasaantuvien ongelmien ratkomiseen lastensuojelussa. Lastensuojelun kustannukset ovat kasvaneet räjähdysmäisesti, puhumattakaan perheiden ja lasten inhimillisistä kärsimyksistä. Tilanne on kestämätön.

Erityisen tuen resurssien ja mm. neurokirjon osaamisen vaje yhteiskunnassa on valtava. Korona-aika on tuonut perheiden hädän entistä näkyvämmäksi, koska poikkeusolojen myötä voimavarat ovat kasvavassa määrin koetuksella niin perheissä kuin opetushenkilöstöllä.

Yhdenvertaisuuden ajatus on muuttunut poislähettämisen kulttuuriksi.

Inkluusion onnistuminen vaatii riittäviä resursseja: jokaiselle yleisopetuksessa opiskelevalle lapselle on lain mukaan taattava riittävä henkilökohtainen tuki. Ajatus inkluusiosta pohjautuu yhdenvertaisuuteen ja juontaa juurensa 60-luvun maalaisidyllistä: jokainen lapsi saa käydä koulua lähikoulussa ja jokainen tulee huomioiduksi yksilönä. Nykyajan inkluusiomalli vaatii kuitenkin huomattavasti enemmän resursseja onnistuakseen: jos inklusiivinen opetus on aliresursoitua, se ei toimi. Jotta inkluusio voisi toimia, on yleisopetuksen luokissa oltava riittävästi tukea. Yhdenvertaisuuden ajatus on muuttunut poislähettämisen kulttuuriksi.

Suomi on sitoutunut kansainvälisiin sopimuksiin, jotka painottavat inkluusion tärkeyttä ja sen perimmäistä ajatusta eli tasavertaisuutta (mm. YK:n vammaissopimus). Opetusneuvos Jussi Pihkala opetusministeriöstä huomauttaa, että inkluusion toimeenpano ei merkitse luopumista joustavista pienryhmistä kokonaan. Edelleen Pihkalan mukaan opettajankoulutuksessa käydään aivan liian vähän läpi erityislasten kanssa työskentelyä ja heidän kohtaamistaan. Asia nousi keväällä esiin myös Birgit Pajun väitöksen myötä. Väitöksessä todetaan, että opettajien osaamiseen ei ole panostettu riittävästi.

Perusopetuslain mukaisiin palveluihin ja vammaisoikeudellisiin tapauksiin erikoistunut lakimies Jukka Kumpuvuori puolestaan toteaa, että moni kunta yrittää säästösyistä kiemurrella vastuustaan ja lain määräämistä tehtävistä. ”On laitonta jättää erityistä tukea tarvitsevan palvelu antamatta/ järjestämättä. Kunta ei oikein voi vedota rahapulaan, koska nämä palvelut on lain mukaan järjestettävä.”

Perheiden syyllistämisen kulttuuri

Ylen artikkelissa TAYS:n lastenpsykiatrian vastuualuejohtaja Reija Latva toteaa, että palvelujärjestelmän taso vaihtelee kunnissa suuresti, ja se osaltaan asettaa perheet eriarvoiseen asemaan.

 Yleinen käsitys on, että lasten mielenterveyden ennaltaehkäiseviä palveluja ja/tai kohdennettuja tukitoimia olisi saatavilla kunnallisella tasolla, mutta todellisuudessa tilanne on toisenlainen. Perheiltä tulevat yhteydenotot kertovat karua todellisuutta siitä, miten perheet jäävät vaille tukea. Edunvalvontaan viikoittain tulevat viestit ympäri Suomea kertovat, että monessa erityisen tuen perheessä voimavarat on käytetty koronan aikana kokonaan loppuun. Edunvalvontaan tulee toinen toistaan järkyttävämpiä viestejä eri kunnista. Tiedämme mm. tapauksia, joissa päästäkseen pienluokalle lapsella on oltava lastensuojelun asiakkuus. Ylen uutisessa kerrottiin keminmaalaisesta perheestä, jonka lapsi sijoitettiin, jotta hän pääsi pienryhmäopetukseen. Sama ilmiö toistuu lukuisissa kunnissa eri puolilla Suomea. Suurin osa perheistä on niin rikki revittyjä, että he eivät enää jaksa edes yrittää puolustautua tai taistella. He, jotka jaksavat, leimautuvat kotikunnissaan hankaliksi, ja moni vanhempi ajautuu taistelun seurauksena työkyvyttömyyteen. Edunvalvonnalle moni vanhempi kertoo, ettei uskalla tehdä kantelua, koska pelkää sen aiheuttavan lapselleen vielä huonompaa kohtelua. Voiko tämä kaikki olla totta?!

 Perheiden kokemukset ovat aitoja. Niitä ei saa eikä voi vähätellä tai sivuuttaa. Vanhempien syyllistämisen kulttuuri on äärimmäisen vahva. Jokaisen viranhaltijan tulisi ymmärtää, että tämä on yksi keskeinen syy siihen, että vanhemmat kuormittuvat ja uupuvat. 

Perheet – joilla on siihen varaa – ostavat itse tukea lapsilleen. Perheet ostavat iltapäivähoitoa, nepsyvalmennusta, tukihenkilön apua ja tarvitsemaansa juridista apua saadakseen lakiin perustuvia palveluja. Moni vanhempi joutuu jäämään kotiin, koska lapsen koulunkäynti ei muuten suju. Vanhempi toimii kotiopettajana, kokopäiväisenä tukihenkilönä ja taksikuskina. Yksinhuoltajat ajautuvat ahdinkoon, kun toista tulonhankkijaa ei ole. Jopa sairaalakoulut kieltäytyvät vastaanottamasta haastavimpia lapsia. Vanhemmat – yleensä äidit – uupuvat ja päätyvät työelämästä syrjään taistellessaan tuulimyllyjä vastaan, puhumattakaan siitä tuskasta, jota kantavat lapsen syrjäytyessä tuen puuttuessa. Resursseissa säästetään, mutta miksi?

Perheiden kokemukset ovat aitoja. Niitä ei saa eikä voi vähätellä tai sivuuttaa.

Jo Sipilän hallituksen Lapsi- ja perhepalvelujen muutosohjelma LAPE-kärkihankkeessa vuonna 2018 tiedostettiin opettajankoulutuksen puutteet erityisen tuen osalta.

Siirryttäessä kansainvälisessä WHO:n diagnoosiluokituksessa ICD-10:stä kohti ICD-11:sta nousee yksilön toimintakyky nykyistä keskeisempään rooliin diagnoosin rinnalle. YK:n vammaissopimus, jonka myös Suomi on ratifioinut, korostaa jokaisen yksilön osallisuutta ja oikeutta yhdenvertaisuuteen. Opettajankoulutuksessa tulisi panostaa oppilaan toimintakyvyn merkitykseen osallisuuden mahdollistajana, jotta opettajille syntyisi ymmärrys siitä, miten he omalla toiminnallaan voivat tukea – tai heikentää – oppilaan toimintakykyä. Erityisen tuen oppilaan toimintakyky on suora heijastus ympäristön kykyyn vastata oppilaan tarpeisiin. Jokaisella lapsella tulee olla oikeus riittävään tukeen ja sen kautta myös toimintakykyyn.

Ymmärrämme, että moni opettaja on ajautunut nykytilanteessa voimavarojensa äärirajoille, mutta jos Suomi on valinnut inkluusion tapana toimia koulujärjestelmässä, on opettajankoulutuksen ja kuntien seurattava valittua tietä. Valtiovallan on puolestaan mahdollistettava kuntien toimintaedellytykset. Samalla tulisi huolehtia valvonnasta, jolla varmistetaan, että opetustoimeen kohdennettavat rahat ja resurssit päätyvät siihen tarkoitukseen, johon ne ovat alun perin suunniteltu.

Kristiina Kantola, toimitusjohtaja, Neurospectrum Oy

Petra Hietala-Rasku, puheenjohtaja, Tampereen seudun autismiyhdistys TSAU ry

Johanna Kuisma, toimintaterapeutti

Vastaa