Vastakkainasettelu ja viranhaltijan suuri valta

Millaisia ajatuksia sinussa herättää tilanne, jossa lastensuojelun sosiaalityöntekijä ehdottaa yksinhuoltajaäidille työelämästä pois jäämistä, jotta äiti voisi keskittyä paremmin erityistä tukea tarvitsevan lapsensa kokopäiväiseen hoitamiseen? Tai se, että äitiä kehotetaan lapsen hoidon vuoksi vaihtamaan työnsä toiseen, helpompaan?

Entä mitä ajattelet tilanteesta, jossa vammaispalvelun johtava työntekijä katselee erityislapsen äitiä nenävarttaan pitkin ja kertoo omana arvionaan, että äiti ei ole kelvollinen lapsensa omaishoitajaksi?

Uskoisitko, että erityislapsen vanhemmalle voidaan viranhaltijan toimesta myös sanoa, että lapsi häiritsee koulussa muiden opettamista niin paljon, että hänen on syytä jäädä jatkossa koulusta kotiin? Uskotko, kun kerron, että tunnen useita perheitä, joissa äidit ovat opettaneet lapsia kotona jo useamman vuoden ajan, koska lapsi on koulussa koettu liian haastavaksi opettaa?

Itse en olisi pystynyt lastani kotona opettamaan. Pystyisitkö sinä?

Erityistä tukea tarvitsevan lapsen vanhemmalle on arkipäivää niellä viranhaltijoiden ymmärtämättömiä ja perin ikäviä subjektiivisia mielipiteitä. Viranhaltija voi esimerkiksi kehottaa perhettä vaihtamaan asuinkuntaa, koska hänen mielestään juuri tämä kunta ei voi järjestää perheen tarvitsemia – joskin lain velvoittamia – tukitoimia. Viranhaltija voi myös sanoa, että ei meilläpäin kukaan koskaan ole saanut (tällaista tukea), joten siksi teidänkään perheenne ei saa.

Viranhaltija voi myös yksinkertaisesti jättää vastaamatta avuntarpeessa olevan perheen yhteydenottoihin.

Jos perhe uskaltaa – tai osaa – tehdä muistutuksen viranhaltijan tavasta kohdella asiakasta, voi sosiaalitoimen johtaja kuitata perheen ahdingon loppuun käsitellyksi yhdellä a-nelosella, jossa hän ”pahoittelee asiakkaan kokemusta”.

Vastakkainasettelu vai yhteinen ongelma?

Koronapandemian aikana merkilliset tilanteet ovat entisestään lisääntyneet. Erityisen tuen oppilaat on joissain kouluissa esimerkiksi velvoitettu yhtenä ryhmänä koululle lähiopetukseen seuraamaan netin kautta heitä kotoaan käsin opettavan opettajan etäopetusta.

Keskustelu erityisperheiden tilanteesta on viime aikoina kiihtynyt sekä tiedostusvälineissä että sosiaalisessa mediassa. Somen vertaisryhmissä jaetaan toinen toistaan uskomattomampia tilanteita. Twitterissä kuohuu. Havaittavissa on kasvavaa vastakkainasettelua akselilla perheet – sosiaalityö – koulu – hoitoon pääsy.

Näyttää siltä, että meitä vaivaa jatkuva toisella tavalla ajattelevien ymmärryksen ja kokemuksen kyseenalaistaminen. Me kohtaamme viereisen siilon ihmisiä tavalla, jossa kuvittelemme olevamme vastakkain. Arki oman todellisuuden ulkopuolella on enemmän tai vähemmän kuplautunutta, ja ihmismielen logiikka saa meidät tarrautumaan entistä kiihkeämmin omiin katsantokantoihimme.

Jos omakohtaista kokemusta ei ole, teoria ei välttämättä tuo aitoa ymmärrystä.

Jokaisen viranhaltijan taakkana on pitkä polku oman sektorin historiaa ja näkemystä. Kollegiaalista samanmielisyyttä, jonka kyseenalaistaminen vaatisi sekä uskallusta, siviilirohkeutta että voimavaroja. Perheessä puolestaan taakkana on vuosikausia hiljalleen kasvanut uupumus, kun tilanne on raskas ja kuormittava, eikä tukea saa silloin, kun sitä tarvitsisi.

Yhteinen ymmärrys tilanteesta jää saavuttamatta.

Usein ymmärryksen laajentaminen oman sektorin ja kokemuksen ulkopuolelle lisäisi suvaitsevaisuutta

Nykyinen viestinnän maailma ja viestinnän tapa synnyttää samanmielisten ihmisten kuplia, joka harmillisesti lisää vastakkainasettelua eri toimijoiden kesken siitäkin huolimatta, että kaikilla olisi periaatteessa yhteinen tavoite.

Yhteinen ongelma – yhteinen tavoite?

Lasten ja nuorten pahoinvointi on yhteinen ongelmamme, joka on viime aikoina toistuvasti toteen näytetty lukuisissa tutkimuksissa. Sama viesti tulee jokaisesta siilosta. Ongelman olemassaolosta ei liene kukaan eri mieltä.

Pyrkimys löytää ratkaisu pitäisi kaiken järjen mukaan olla meidän kaikkien yhteisissä intresseissä. Siilosta riippumatta. Yksikään suomalainen ei halua, että lapset voivat näin huonosti. Eikä kukaan meistä varmasti halua elää yhteiskunnassa, jossa ratkaisu on sijoittaa lapsia kodin ulkopuolelle miljardilla eurolla. Me teemme Suomea suomalaisia varten.

Ratkaisukeino ei ole yhden sektorin ongelmiin paneutuminen tai resurssien kohdentaminen, jos järjestelmä vuotaa kuin seula seuraavassa kohdassa. Ratkaisukeino ei ole osaoptimointia, politikointia tai löydettävissä oman sektorin ulkopuolisia toimijoita syyttelemällä. Eikä varsinkaan vanhempia syyttelemällä. Syyttelyn, silmien ummistamisen ja ongelman vähättelyn sijasta ratkaisun avaimet löytyvät aidosta yli siilojen rajojen ylittävästä yhteistyöstä. Jokaisen osapuolen näkemyksen, kokemuksen ja ymmärryksen kuuntelemisesta. Erilaisten osaamisten ja kokemusten kunnioittamisesta ja niiden yhdistämisestä.

Ratkaisu löytyy siviilirohkeudesta, jossa keskeistä on hyväksyä oman osaamisen vaillinaisuus ja nähdä yhteistyön merkitys.

Kristiina Kantola

Vastaa